lauantai 28. helmikuuta 2015

Jäniskauden päätös

Olen aiemminkin tainnut kirjoittaa ajokauden päätöspäivän taianomaisesta tunnelmasta, joka suorastaan pakottaa laskemaan koiran irti välittämättä keleistä tai muista pienistä haitoista. Vuoden 2012 viimeinen viikonloppu tosin oli keliltään aivan erilainen kuin mitä tämän vuoden päätöspäivä meille tarjosi. Paljaan maan keliä se tänä vuonna oli ja tavallaan meidän onneksemme, koska lumettoman päivän vuoksi metsästysyhdistyksen alueella ei suoritettu valtakunnallista riistanlaskentaa ja saimme vielä kerran keskittyä jäniksiin. Lumettomuuden lisäksi lämpötila oli muutamassa plussa-asteessa ja tuuli maltillinen (noin 6-8 m/s, etelä-kaakko) eikä haitannut juurikaan kuuluvutta.

Katlan kausi päättyi valitettavasti viime viikon peuranajoon, koska nuoremmalla koiralla alkoi juoksu 26.2. ja sitä ei siksi enää irti metsään laskettu. Onneksi meillä oli mahdollisuus ottaa toinen koira metsälle ja näin Pihka sai harvinaisen kokonaisen metsästyspäivän täysin omaan käyttöönsä.

Saimme jahtipäivään seuraksemme kaksi passimiestä (miehen isä ja JM), joiden sijoittamista maastoon mietimme tarkasti. Ensimmäinen erä otettiin Musta-alhon montulla, koska siellä asuvan metsäjäniksen kujeita olemme harjoitelleet jo useasti aiemmin. Lisäksi osasin ohjata Pihkan hakua, koska aika hyvin tiesimme alueen, mistä ajo suunnilleen lähtee liikkeelle. Mies päätti valita passinsa montun eteläpuolelta, jonne ei aiemmin passeja olla sijoitettu. Pihka sai nopeasti vainun yöjäljistä, joille herätteli melko runsaasti, muttei ajallisesti pitkään. Jänis oli melko tiukassa ja koira sai riehakkaan perslähdön ajoon. Miehen isä näki jäniksen heti ajon alussa.

Ajo kulki montun läpi etelään ja pienen lenkin jälkeen takaisin monttuun ja sieltä taas kohti etelää. Hiekkatielle paluuperät, joiden selvittyä pamahti. Metsäjänis oli jäänyt toisella kierroksellaan miehen passiin. Pihka ajoi hukan kunnolla selvittyä hienosti kaadolle asti.
©RH Pihka ja metsäjänis
Jollei jänis olisi miehen passiin jäänyt se luultavasti olisi seuraavaksi palannut ohitseni kohti JM:n passia. Aika hyvin ollaan sen käyttäytymistä ajossa opittu kauden aikana lukemaan.

Jänis oli pienikokoinen, mutta kuitenkin täysikasvuinen yksilö. Sen toisessa kyljessä oli jonkun petoeläimen (petolinnun?) tai muun onnettomuuden jäljiltä ruhje. Kyseessä ei kuitenkaan ollut ampumahaava. Haava oli parantunut jo umpeen, mutta sen kohdalla ei ollut suojaavaa karvapeitettä.
Siirryimme hienon ensimmäisen erän jälkeen toiseen maastoon Äijävuoren pupua etsimään. Pihka on sitä jo useaan otteeseen ajanut tänä kautena (Kinkunsulatuspäivä & Kokeneemman koiran keli), mutta aina se on onnistunut livahtamaan passeista läpi. Noudatimme hyväksi havaittua reittiä jäniksen löytämiseksi. Tällä kertaa jäljet löytyivät aiemmin (näin pipanoita) ja Pihka vahvisti niiden tuoreuden antamalla runsasta herättelyä. Tiukassa tämäkin jänis oli ja tuskin ajon käynnistyttyä pamahti. Metsäjänis oli loikannut suoraan ensimmäiseen passiin, jolla päivysti JM.

©RH Pihka ja metsäjänis
Isokokoinen metsäjänis oli JM:n ensimmäinen jänissaalis, joten oltiin iloisia siitä, vaikka se koiran kannalta liian lyhyestä työstä saatiinkin. Isot onnittelut onnistuneesta kaadosta ja kiitos innokkaalle passimiehelle! On hienoa, että ansioitunut ja pitkämielinen passissa olo palkittiin vielä näin jahtikauden lopulla.

Pihkaa ei yhtään haitannut ajon lyhyys vaan se riemuitsi kaadosta tyylilleen uskollisena. Pihka palkkaantuu hyvin voimakkaasti saaliista ja sen kanssa tulee olla tarkkana, kun toisinaan se saattaa kuumeta turhankin voimakkaasti saaliin käsittelystä.

Se on tottunut saamaan parhaat palat jäniksestä ja yleensä osaa odottaa kiltisti vuoroaan kytkettynä. Tälläkin kertaa se käyttäytyi mallikelpoisesti ja voitiin olla ylpeitä koiranomistajia myös ampumatilanteen jälkeen.

Ilahduttava jahtikauden päätöspäivä meille annettiin. Vaiheikkaasta ja pettymyksiäkin tuottaneesta kaudesta jäi innostava jälkikaiku, jonka jäljiltä jää mielellään odottamaan ensi syksyä.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Lumettomuutta ja yksi iso lumiyllätys

Eipä sitä ole tänäkään talvena liikaa ollut. Lunta ja pakkasta. Lauantaina oli plussa-asteita ja keliä voi ajometsästyksen kannalta luonnehtia termillä "paljas maa", koska pienistä lumikönkäreistä huolimatta riistan jälkiä oli ihmissilmin mahdotonta seurata.

Lauantaina maastoon pääsi vain Katla, koska Pihkalle annettiin perjantaina yhdistelmärokote penikkatautia, parvoa, maksatulehdusta ja kennelyskää vastaan. Päätettiin pitää se levossa, vaikkei koiralle rokotuksesta mitään oireita tullutkaan. Katlan kennelyskärokotus ei näkynyt mitenkään sen voinnissa, joten päästettiin koira etsimään jänistä. Ensimmäinen maasto oli Lonsi ja hienosta hausta huolimatta Katla ei saanut jänistä ajoon. Katla herätteli jonkun verran, joten yöjäljet se kuitenkin löysi. Kahden tunnin haun jälkeen mies lähti kytkemään koiraa lähes kilometrin etäisyydeltä. Katla ei olisi halunnut vielä luovuttaa, mutta muutaman kiinniottoyrityksen jälkeen miestä onnisti.

Toinen maasto oli Musta-alhon soramonttu, jossa yli puolentoista tunnin hyvän haun jälkeen jänis lopulta saatiin kiivaan perslähdön saattelemana liikkeelle. Tiukassa olivat jänikset, vaikka jälkeä ne silti olivat tehneet paljon kevät-karkeloissaan ja se selvästi vaikeutti ylösottoa. Jänis nähtiin ajossa kolme kertaa, mutta ampumistilannetta ei tullut.

Sunnuntaiaamun keli yllätti meidät täysin. Yön aikana oli satanut yli 15 cm kostea lumikerros. Lumesta huolimatta lämpötila oli muutaman asteen plussan puolella. Aamulla satoi vielä lunta sakeasti, joten viivyttelimme metsään lähtöä. Tiedossa oli, etteivät koirat todennäköisesti löydä kovin helposti jäniksiä, mutta päätimme silti mennä päästämään ne hakemista harjoittelemaan.

Katla otettiin ensin vuoroon. Mikäli se olisi jäniksen saanut ylös, oltaisiin varmaan päästetty Pihka ajamaan Katlan ylösottamaa jänistä (kun Katlan ajo olisi loppunut). Pihkalle jäljetön keli on huonon haun takia hankala. Suunnitelmat eivät valitettavasti toteutuneet. Katla irtosi hyvin hakuun ja ensimmäisen tyhjäksi jääneen lenkin jälkeen palasi luoksemme. Jatkoi siitä suoraan seuraavaan hakulenkkiin ja tuskin viiden minuutin kuluttua raikuva ajohaukku alkoi. Ensin onnittelimme itseämme hyvästä tuurista, koska ajon lähdöstä oletettiin, että koira oli onnekkaasti törmännyt vahingossa kylmähakulenkillä jäniksen makuupaikkaan. Pian kuitenkin ajon etenemisestä oli selvää, ettei riistana ollut jänis. Mies lähti tarkistamaan ajon lähtöpaikaa, jonka pian raportoi peurojen makuuksi.
Aluksi näytti siltä, ettei Katla luovuta tässä ajossa ollenkaan ja seurasimme kauhistuneina, kun ajo eteni kohti isoa tietä ja sen takana olevaa vaarallista jokea. Mies lähti autolle ja ajamaan kohti koiraa, vaikka tiedossa oli todennäköinen myöhästyminen. Onneksi isolle tielle noin 2 km päähän tullessaan lopetti ajon ja lähti palaamaan täysin eri reittiä suoraan kohti Palometsän piston päätä. Ihan kuin sillä olisi ollut sisäinen kompassi. Kun koira oli noin 500 metrin etäisyydellä, kutsuin sitä ja onneksi se tuli luokseni ja sain sen kytkettyä.

Katlan peurayllätys lumikelissä ei ollut mieleemme ja se tuomittiin autoon siksi aikaa, kun Pihka sai oman mahdollisuutensa. Siirryimme samalle soramontulle, jossa asiat olivat edellisenä päivänä jääneet kesken ja päätimme auttaa Pihkaa haussa. Kuljimme koiran kanssa kohti samaa montun reunaa, josta edellisen päivän ajo oli lähtenyt. Mies ja koira kulkivat montun pohjaa ja itse kuljin montun yläpuolella myötäillen sen reunoja.

Näin jotain keltaista lumessa ja hihkaisin spontaanisti: "Jäniksen pissaa! Tule katsomaan!" Mies ja koira rymysivät kohti minua ja arvioni todettiin päteväksi. Sitähän se oli. Jäniksen pissaa. Jälkiä maassa oli tuskin nimeksi, mutta takapuolen jättämästä kuviosta ei voinut erehtyä.

Siitä ei sitten mennyt viittäkään minuuttia, kun jänis saatiin liikkeelle. Saattoi se olla jo silloin liikkeellä, kun tein hienon pissahavaintoni. Pihka ajoi hyvin hitaasti ison lumimäärän vuoksi ja jäi jälkeen paljon ajettavasta. Montun toiseen päähän jänis teki usean kierroksen ja kulki ajossa samoja reittejä jatkuvasti. Ei ollut helppo ajettava koiralle. Kun koira haukkui usean sadan metrin päässä, näin jäniksen ohittavan minut ajossa.
Vasta lähes kymmenen minuuttia näköhavainnon jälkeen, koira tuli samalle paikalle. Pihka ajoi jänistä noin tunnin ja lopulta jänis onnistui tekemään koiralle niin pahan huijauksen, ettei se selvinnyt enää mitenkään. Yritimme kiertää hukkapaikkaa, muttemme löytäneet postumisjälkiä. Lopulta luovutimme ja myönsimme tappiomme monttupupujen kuninkaalle.

Vaikka aamun lumimäärä oli hirmuinen, päivän plussakelin jälkeen se oli kadonnut lähes kokonaan.

Lumi tuli, lumi meni.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Terveystarkastus

Pihkalle ja Katlalle oli varattu yhteinen rokotusaika tälle päivälle. Pakkasimme koirat autoon ja lähdimme tapaamaan eläinlääkäriä.

Pihka pelkää hirmuisesti eläinlääkärikäyntejä. Ennen käärmeenpuremaa koira meni häntä heiluen potilaaksi ja arvosti tutkimuspöydällä saatuja nameja, joita sai lähes tekemättä mitään. Käärmeonnettomuus muutti koiran suhtautumisen ihan päinvastaiseksi. Pihka ei haluaisi edes mennä odotustilaan ja vastaanottohuoneeseen siirtyminen laittaa koiran tärisemään pelosta. Koira oli pureman saadessaan miehen vanhempien luona hoidossa ja se jouduttiin jättämään täysin vieraaseen eläinlääkäripäivystykseen kivuliaana. Näiden kokemusten jälkeen se on yhdistänyt kaikki eläinlääkärikäynnit samaan muistilokeroon. Itseäni ahdistaa valtavasti muuten niin rohkean koiran pelko. Hoitopöydällä Pihka työntää rokotuksen ajaksi päänsä kainalooni turvaan, eikä suostu syömään mitään herkkuja. Minun käy niin sääliksi sitä.
©RH Pihka
Tänään käynti sujui poikkeuksellisen jouhevasti Pihkan pelon osalta. Ehkä sitä helpotti, kun vein ensin Katlan kennelyskärokotukselle ja se sai jäädä odottelemaan vuoroaan miehen kanssa odotustilaan. Kun Katla oli rokotuksen saanut, teimme koirien vaihdon ja talutin melko vähän vikuroivan koiran vastaanottohuoneeseen. Saimme hetken odotella lääkäriä ja käytin ajan koiran rentouttamiseen helppojen temppujen muodossa. Aluksi Pihka ei suostunut yhteistyöhön, mutta parin onnistuneen toiston jälkeen se tuntui unohtavan hetkeksi paikan pelottavuuden. Erityisesti kiinnitin huomiota hihnaan, jonka pidin mahdollisimman löysänä. Lääkärin tullessa huoneeseen koira jännittyi taas, mutta tärinä oli vähäistä. Nameja Pihka ei lääkärin tultua enää suostunut syömään.

Nostin Pihkan tutkimuspöydälle, jossa se seisoi luimistellen ja täristen. Eläinlääkäri kehui Pihkan yleiskuntoa ja vahvaa sydäntä. Ollaan viimeaikoina havaittu, ettei lähes seitsemänvuotias koira ole enää niin nuorekas ja nyt viimeisen juoksun jäljiltä koiralla on aika voimakkaita valeraskausoireita. Epäiltiin jo, että sillä on kipuja tai jotain vakavampaa, kun Pihka on viime aikoina kieltäytynyt kävelylenkeistä ja ollut muutenkin jurompi. Oli huojentavaa kuulla, että oireiden syynä on luultavasti vain valeraskaus.

Rokotus- ja terveystarkastuskäynti on tältä vuodelta ohitse ja koirien kunto hyvä. Pihka painoi punnituksessa 12,6 kg ja Katla 22,2 kg.
©RH Katla
Onneksi Pihkan pelko ei ainakaan vielä ole tarttunut Katlaan. Hieman arveluttaa yhdistää koirien rokotuskäyntejä Pihkan pelon takia, mutta toisaalta on hyvin kätevää viedä koirat samalla kertaa rokotettavaksi. Eläinlääkärikäynnit kuitenkin vaativat usein erikoisjärjestelyjä arjessa ja siksi mieluummin valitsee tällaisen KKKK-käynnin (kaikki-koirat-kerralla-kuntoon).

Molempien koirien turkit ovat hurjassa kunnossa. Katlan turkki näyttää vaatimattomalta Pihkan rinnalla, koska sen alaosa on metsästyskäytössä nyppiintynyt itsestään. Selässä, niskassa, kaulassa ja hännässä sillä on kuitenkin paljon karvaa. Talven jäljiltä kasvatettu lämpöeriste alkaa karva kerrallaan irtoilla ja mitä ilmeisemmin irtoava karva kutisee omatoimisen rapsutuksen lisääntymisestä päätellen. Olisi aika taas aloittaa nypintä.
Oi, sitä iloa.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Ajokauden lopulla

Vuoden alku ei ole sujunut jahtitoiminnan osalta kovinkaan hyvin. Syynä on ollut vaihtelevasti omat sairastelut, huonot kelit ja toisinaan silkka epäonni. Muutama hieno jahtipäivä tähänkin epäonnen alkuvuoteen on kuitenkin mahtunut, vaikka ilman saalista ollaankin jääty.

Pihka on loistanut niinä päivinä, kun se mukaamme on päässyt ja vaikkei sen hakuominaisuudet ole iän myötä kehittyneet, niin ajovarmaksi sitä voi tituleerata. Pihka ajaa vakaan hitaalla tyylillään ja hyvin jälkitarkasti, mikä tietyissä keliolosuhteissa on toimivaa. Toisaalta parina kertana lumipeite on ollut niin paksu, ettei töppöjalkainen koira oikein silloin ole pystynyt etenemään metsässä.

Alla varmaan Pihkan kauden paras ajo, jossa koiralla oli puolentoista tunnin ajon aikana vain pari lyhyttä katkosta ajossa. Hukiksi niitä ei voi kutsua, koska ajallisesti kestivät tuskin muutamaa minuuttia. Lopulta Pihka kytkettiin tiehukalta, jota onneksi ei ehtinyt ratkaista ennen saapumistamme. Päivä kun alkoi silloin jo uhkaavasti hämärtyä.
Katla on pitäytynyt metsäjäniksissä ajoeläintä valitessaan. Siihen voimme olla erittäin tyytyväisiä. Yhtään tiedossa olevaa sorkkaeläinajoa ei tälle vuodelle ole tullut. Katla on tehokas hakija ja riuska ylösottaja. Valitettavasti ajovarmuus on ailahtelevaa. Koira tuntuu menettävän kiinnostuksensa ajoon, heti kun hiukankin vaikeampi tilanne metsässä tulee vastaan. Onneksi Katla on pikkuhiljaa edistynyt myös hukkien selvittelyssä. Sen kehittyminen jatkossa on kiinni siitä, milloin se alkaa ymmärtää, ettei jänis hukalla lähde lentoon tai tee mystistä tyhjyyteen katoamista, vaan sen temput on ratkaistavissa. 

Alla Katlan taidonnäyte ystävänpäivältä.
Näissä asetelmissa siis eletään kauden loppua ja koetetaan vielä päästä muutamia kertoja maastoon riistaa etsimään. Toivottavasti pysytään terveinä ja kelit suosisivat meitä näinä viimeisinä viikkoina.